Ennustus luku 1

Luku 1, jossa Armada saa harvinaisen hyviä uutisia

Armada katsoi tornihuoneen ikkunasta linnanpihalle.

Parin tsontun korkuiset minijättiläislapset pelasivat alhaalla ”kymmenen puujalkaa laudalla” -peliä. He juoksentelivat vikkelien puujalkojen perässä ja hurrasivat, kun joku sai yhden nostettua laudan päälle.

Kauempana kaksipäinen ritari opetti jonotanssia karvamahakkaille ja muille innokkaille. Jono piteni ja piteni ja siinä näytti olevan jo ainakin parikymmentä osallistujaa.

Tikkilikki, linnan hovitsonttu, loikkelehti muiden lomitse, tehden välillä kuper-, välillä keperkeikkoja.

Armada irvisti. Miksi linnan muilla asukkailla oli hauskaa, vaikka hän sentään oli murjottanut jo kohta kolmesataa päivää.

Tyttö otti päättäväisesti pari askelta ja painoi huoneensa seinällä olevaa säänappia muutaman kerran. Samassa ulkona alkoi sataa rakeita ja kaikki alkoivat juosta kohti linnaa.

Armada hymähti. Siitäs saivat. Harmi vain, että kuningaspari ei ollut ulkona. He olisivat ansainneet oikein suuren väriraesateen, sellaisen, joka olisi värjännyt heidät ihan mustiksi.

Armada oli vihainen vanhemmilleen siksi, että nämä olivat tehneet jotain hirvittävän julmaa ja typerää. Jotain, mitä kukaan äiti tai isä ei tekisi lapselleen, jos todella välittäisi hänestä.

Kaiken lisäksi tyttö oli oppinut asian ihan vahingossa. Vanhemmat eivät todellakaan olleet kertoneet hänelle itse totuutta. 12-vuotissyntymäpäivänsä aamuna Armada oli nimittäin rynnännyt äitinsä huoneeseen ja yllättänyt tämän peilinsä äärestä. Kuvajaisessa oli ollut tyttö, jota Armada oli luullut itsekseen, kunnes oli huomannut tytöllä olevan päällään varsin kummalliset vaatteet: siniset housut ja valkoinen hupullinen paita.

Kuningatar Eleonora oli kauhistunut, kun oli huomannut, että Armada oli nähnyt tytön. Järkyttyneenä hän oli kertonut Armadalle järisyttävän totuuden.

Armada puristi kätensä nyrkkiin. Hän joutui aina suuren tunnekuohun valtaan kun muisteli tapahtunutta. Hän oli tuntenut koko ikänsä itsensä yksinäiseksi ja erilaiseksi Tähtilinnassa, jossa ei asunut yhtäkään toista ihmislasta. Ja koko ajan hän olisi voinut jakaa elämänsä, surunsa ja onnensa toisen lapsen kanssa. Ainakin, jos hänen vanhempansa eivät olisi olleet niin taikauskoisia.

Muilla linnan ja valtakunnan olennoilla ei sen sijaan ollut minkäänlaisia huolia. He vaikuttivat aina iloisilta ja onnellisilta. Jopa sirkuskummitukset, jotka olivat aikojen kuluessa lakanneet säikyttelemästä muita, huutelivat nykyisin ha-haata hu-huun sijasta.

Juuri samalla hetkellä pieni sirkuskummitus kurkkasi Armadan vaatehuoneesta. Mikä lurjus! Armada oli kieltänyt sirkuskummituksia tulemasta hänen huoneeseensa. Prinsessa päätti läksyttää olentoa ja oli juuri astumassa valtavaan vaatehuoneeseensa, kun huoneen ovelta kuului koputus.

Armada harmistui keskeytyksestä ja meni avaamaan oven.

Oven takana seisoi kuningas, joka katsoi tytärtään hermostuneena.

- Kuule, hän aloitti ja nojasi muka rentona ovenkarmiin.

Samassa hänen kätensä lipsahti ja hän kaatui maahan rähmälleen.

Armada katsoi isäänsä odottaen. Tämä nousi ylös ja hieroi harmistuneena käsivarttaan.

Hetken miettimisen jälkeen hän muisti asiansa.

- Hyvä tytär. Lähtisitkö kuninkaalliselle koristealtaalle? hän kysyi juhlallisesti.

Kuninkaallinen koristeallas oli viehättävä kalalammikko, joka sijaitsi Tähtilinnan syksyisellä puolella. Altaassa asusti kymmenkunta hölmöhelmiankeriasta: kauniita käärmemäisiä otuksia, joiden suomut värjäsivät ilman puolenkin metrin säteellä sateenkaaren väreillä. Lammikosta nostettujen hölmöhelmiankeriaiden värihehkun saattoi nähdä pimeällä linnan tornihuoneisiin asti.

Armada tuumi, että isällä oli hänelle todennäköisesti tärkeää asiaa, tällä kun ei ollut tapana käydä huvikävelyillä. Kuningas käytti vähän vapaa-aikansa hurjempien lajien parissa: hän piti esimerkiksi lentävän yksisarvisensa selästä hyppäämisestä niin, että hänet oli kiinnitetty tähän joustavalla köydellä. (Tasapuolisuuden nimissä yksisarvinenkin halusi välillä kiivetä kuninkaan selkään ilmassa ja hypätä alas. Se vasta hurjaa olikin.)

Jotain oli siis varmaankin tekeillä. Kenties hän oli viimeinkin tullut järkiinsä.

Armada painoi säänappia pari kertaa niin, että sää linnan etupihalla vaihtui paremmaksi. Sitten hän nappasi viittansa hartioilleen ja lähti isänsä mukaan.

Kuningatar odotti heitä linnan uloskäynnin luona. Hän oli palmikoinut pitkät vahvat hiuksensa paksuille leteille ja vetänyt päähänsä leveälierisen hatun suojaamaan hipiäänsä auringonpuremilta. Hänen suuri laahusmekkonsa seurasi häntä pienien pyörien päällä.

Armada katsoi häntä ihmetellen, sillä kuningatarkaan ei yleensä käynyt kävelyllä. Hän vietti mieluiten aikaansa sirkuskummitusvauvojen parissa, joille opetti mitä hienoimpia temppuja, ellei sitten valmistanut niille pikkuruisia kalistuskahleita tai muita yhtä suloisia somisteita.

Kuningas nyökkäsi vaimolleen niin, että hänen vallattomat kiharansa ja pieni poskipartansa tutisivat. Kuningatar niiasi yhtä juhlallisesti. Sitten he lähtivät kaikki kolme kulkemaan kohti kalalammikkoa.

Armada käveli vanhempiensa rinnalla kuparinväriseen taftimekkoon pukeutuneena. Hän näytti juuri siltä, miltä prinsessan kai tulikin näyttää, paitsi että käveli välillä takaperin, välillä sivuttain ja irvisteli matkan varrella kohtaamilleen öttiäisille, lemukäärmeille ja muille pikkueläimille. Hän teki niin ärsyttääkseen vanhempiaan, jotka suvaitsivat hänen puuhiaan poikkeuksellisen rauhallisena.

Heidän käveltyään pitkän tovin hiljaa, kuningas Frederik rypisti otsaansa merkitsevästi ja virkkoi:

- Taidat olla meille vieläkin vihainen?

Armada katsoi isäänsä ja yritti hymyillä leppoisasti.

- En ollenkaan, hän sanoi ja potkaisi tien vieressä makaavaa isoa kiveä.

Kivi paljastui lohkarekilpikonnaksi, joka heilutti nyrkkiään punastuvalle Armadalle.

Kuningas ei onneksi huomannut tapahtunutta, koska katseli taivaalle. Siellä lenteli pari kirkkaan violettia possua. Possujen väristä päätellen aamusta oli tulossa jännittävä. Sen kuningas olisi kyllä arvannut possuja näkemättäkin.

- Onpa mukavaa, ettet kanna kaunaa, kuningas vastasi Armadalle hieman hajamielisenä. - Minä kun jo luulin, ettet ole vieläkään antanut meille anteeksi. Mutta taisit sittenkin jo ymmärtää, että Eleonora ja minä toimimme kaikki nämä vuodet meidän kaikkien parhaaksi.

Kuningatar nyökkäsi surullisen näköisenä ja taputti miestään olkapäälle. Tämä suuteli vaimoaan hellästi kädelle.

Armada käänsi katseensa poispäin.

Kuningas jatkoi vakavana:

- Meitäkin harmittaa, että opit salaisuuden niin ikävällä tavalla. Mutta kuten kuulit, ennustuksen mahti ulottuu vain kolmetoistavuotissyntymäpäiviinne. Sen jälkeen kaikki on toisin.

Armada tuhahti ja pudisti päätään. Hän ei voinut käsittää, että hänen vanhempansa olivat toimineet, ja toimivat edelleenkin, niin typerästi. Mikään ei voinut korjata menneitä vuosia, ei varsinkaan se, että joskus hamassa tulevaisuudessa asia korjattaisiin mukamas entiselleen.

- Aika siis ratkaisee tämän, hmm, ongelman… vaikka jokainen minuutti tuntuukin raskaalta., kuningas lausahti vielä ja hänen äänensä särkyi viimeisten sanojen myötä.

Kuningatar taputti häntä selkään lohduttavasti.

Armada pyöritti silmiään, eikä tuntenut yhtään myötätuntoa isäänsä kohtaan. Isä oli yhtä tyhjäpäinen kuin heidän juuri saavuttamassaan koristealtaassa uiskentelevat hölmöhelmiankeriaat. Aika ei todellakaan ratkaissut tätä ongelmaa, ainakaan tarpeeksi nopeasti. Mutta Armada ratkaisisi. Hänen piti vain hoitaa asia jotenkin niin, että hänen vanhempansa eivät pääsisi estämään häntä.

Kuningatar katsoi Armadaa tutkivasti ja ojensi tälle koristeallasta vasten seisseen ongen.

Armada pujotti tottuneesti kultaiseen koukkuun suuren, vaaleanpunaisen helmen, jollaisia lojui kasapäin altaan vieressä olevassa aarrearkussa. Sitten hän tiputti helmen veteen, hopeisen siiman jatkona.

- Kuten tiedät, isäsi ja minä olemme olleet tähän asti joka hetki rinnallasi. Nyt olet kuitenkin jo lähes kolmetoistavuotias, kuningatar lausui pehmeästi ja katsoi onkivaa tytärtään mietteliäänä.

Armada loi vanhempiinsa kysyvän katseen.

- Äitisi ja minun pitää lähteä piakkoin Kanervakylään hoitamaan eräitä kiireellisiä asioita, kuningas mutisi ja heitti oman onkensa siiman veteen.

Armada katsoi vanhempiaan ällistyneenä.

- Sinun täytyy tietysti käydä koulua, joten et voi valitettavasti tulla mukaamme. Mietimmekin nyt, pärjäisitkö täällä matkamme ajan? Olisimme poissa enintään muutaman viikon, kuningas lausui nopeasti ja katsoi samalla jännittyneenä vedessä nykivää kohoaan.

Armadan silmät alkoivat säihkyä ja hän hihkaisi innostuneena:

- Voi, kyllä minä pärjäisin!

Kuningatar katsoi Armadaa kysyvästi. Kuningas taas hyssytteli häntä osoittaen kohoaan, joka lakkasi samassa nykimisen

- Tarkoitan, yrittäisin ainakin, Armada lisäsi ja esitti tarmokkaasti vähemmän iloista.

Samalla hän nosti vedestä hienon, sateenkaaren väreissä loistavan kalan, joka mumisi:

- Voi ei, taas lankesin tähän.

Tyttö irrotti kalan koukusta ja päästi sen takaisin veteen. Sitten hän katsoi varovasti vanhempiaan.

Kuningatar jatkoi vakavana:

- Ymmärräthän Armada, että toimisit matkamme aikana kuningasperheen edustajana? Se on iso vastuu ikäisellesi tytölle. Tietenkin jätämme päätöksenteon neuvonantajalle, mutta silti sinulla olisi tärkeä rooli. Sinun pitäisi toimia yksin esimerkkinä kaikille linnan asukkaille.

Armada esitti haukottelevansa ja pudotti siiman uudestaan veteen.

- Eli sopiiko sinulle varmasti jäädä Tähtilinnaan? kuningas kysyi ja rypisti kulmiaan. - Haluaisimme lähteä matkalle jo parin viikon päästä.

- Älkää huolehtiko. Minä pärjään kyllä, Armada vastasi ja hymyili veikeästi.

Kuninkaan onkeen ei vieläkään ollut tarttunut kalaa, mutta Armadan koho alkoi taas nykiä. Hän nosti vedestä samannäköisen, vahvoja värejä hehkuvan hölmöhelmiankeriaan kuin hetkeä aiemmin.

-  Voi ei, taas lankesin tähän, kala toisti harmistuneena.

Armada päästi kauniin otuksen takaisin veteen ja laittoi sitten onkensa takaisin paikalleen. Tällaisten uutisten jälkeen hän ei mitenkään voinut keskittyä onkimiseen.

- Me uskallamme jättää sinut linnaan vain yhdellä ehdolla, kuningatar lausui tiukkaan äänensävyyn. – Sinun on luvattava, ettet milloinkaan, mitenkään, uhmaa ennustusta.

Armada risti sormensa selkänsä takana ja vastasi nopeasti:

- En tietenkään, äiti. Minulle ei tulisi mieleenkään tehdä mitään sellaista.

Kuningas ja kuningatar hymyilivät ja katsoivat toisiaan helpottuneina.