Seuraavana aamuna Ninni-ope katsoi meitä iloisena. Se oli harvinaista.
- Tänään meillä on ”Näe maailma erilaisin silmin” –päivä, hän julisti.
- - Kuuluuko siihen myös jänisnäkökulma? Pepe hihkaisi.
Pepe hämmentyi, kun Rudi ei säestänyt häntä mitenkään, katsoi vain pois päin.
- - Ensimmäinen tehtävä, opettaja julisti.
Bubba beatboksasi pärinää.
- - Ottakaa luku! opettaja jatkoi.
Hetken päästä meidät oli jaettu viiden hengen ryhmiin. Omassa ryhmässäni olivat, kuinkas muutenkaan, sekä Pepe että Rudi. Huokaus.
Meidän ryhmämme piti ensin tehdä nopeuskilpailu. Luokan ulkopuolella oli pyörätuoli ja Rudi istuutui siihen ennen kuin kukaan muu ehti, ja näytti voitonmerkkiä. Hänen hymynsä kuitenkin hyytyi, kun hän kuuli Mariannen saneleman tehtävän. ”Menkää alaoville mahdollisimman nopeasti.” Rudi yritti nousta pyörätuolista ja juosta muiden perään, mutta Mariannen avustaja työnsi hänet takaisin tuoliin. Sitten hän lähti kävelemään Rudi kyydissään samassa kerroksessa sijaitsevaa hissiä kohti. Ja niin olimme ehtineet pelata lumifudista jo monta erää ulkona, kun Rudi viimein pääsi pihalle. Kun hän yritti juosta luoksemme, avustaja kehotti hänet takaisin tuoliin. Loppuajan Rudi istui ja katsoi meitä kiukkuisen näköisenä pyörätuolista käsin. Sen jälkeen jokainen meistä sai vuorotellen kokea saman kuin Rudi.
Toinen tehtävämme oli voimistelusalissa. Ninni-ope jakoi meille jokaiselle tosi vahvat silmälasit ja meni sitten salin eteen näyttämään jumppaliikkeitä. Kukaan meistä ei erottanut opea seinästä ja seurasi yleistä hilpeyttä. Ainakin, kunnes Stella törmäsi salin takaseinään ja alkoi itkeä.
Seuraavaksi ope sitoi silmämme mukaan ottamillamme huiveille. Sitten meille annettiin seuraavanlainen ohje: aina, kun kuuluisi tiheää piipitystä, meidän pitäisi kulkea eteenpäin. Aina, kun piipitys harvenisi, meidän piti pysähtyä ja kääntyä oikealle päin. Kun opettaja oli ohjannut meitä näin tarpeeksi monta kertaa, hän pyysi meitä kertomaan, missä päin salia olimme. Sen jälkeen saimme ottaa huivit pois päästä. Hilpeyttä herätti, että Rudi ja Pepe olivat kävelleet ulos koko salista. Epäilin vahvasti heidän huiviensa olleen liian löysällä... Rudi kommmentoi siinä vaiheessa joka tapauksessa opelle, että päivän nimi olisi hänen mielestään pitänyt olla "Koe maailma ilman silmiä" -päivä. Ope jäi selvästikin miettimään asiaa.
Seuraavaksi ryhmämme siirtyi koulun auditorioon. Siellä meille kaikille annettiin kuulokkeet. Tehtävää valvova opettaja sanoi, että meidän piti kirjoittaa ylös kaikki sanat, mitä kuulimme. Mutta kuulokkeista tuleva puhe oli niin hiljaista, että sain ylös vain kaksi sanaa. Ne olivat kakka ja kukka. En siis ollut ihan varma menivätkö ne oikein. Varsinkin kun Bubba oli kirjoittanut omaan lappuunsa tukka ja humppa.
Ihan viimeiseksi palasimme omaan luokkaamme. Siellä tehtävämme oli lukea yhden sivun tarina ja vastata sitä koskeviin kysymyksiin. Ajattelin, että viimeinkin jotakin helppoa. Mutta tarina pitikin nyt lukea smart-taululta, ja kirjaimet vaihtoivat koko ajan paikkaa keskenään. Kesti tosi kauan ymmärtää, mistä tekstissä kerrottiin. Se oli ärsyttävää, koska teksti kertoi jostakin oikeasti olemassa olevasta lumihirviöstä, ja se oli siis paljon kiinnostavampi kuin koulutekstit yleensä. Kun opettaja käski jättämään vastaukset, olin päässyt vasta ensimmäiseen kysymykseen saakka. Tämä oli kuulemma tyypillistä lukihäiriöisille.
Päivän päätteeksi meidän kaikkien piti vielä kirjoittaa aine siitä, mitä olimme tehtävien kautta oppineet. En alkanut heti kirjoittaa, vaan katsoin ensin Mariannea. Hän hymyili minulle ja hänen kasvonsa säteilivät aurinkoisina. Mietin ekaa tehtäväämme ja kirjoitin hänelle lappusen: ”Respektiä!” Sitten puristin sen pieneksi palloksi ja heitin hänelle. Sain hetken päästä häneltä paperilappusen takaisin. Siinä oli iloinen hymynaama.
